Kävelimme hiukan ympäri Hokitikan keskustaa ja näimme monta jadegalleriaa ja koristeellisia koruja.
Jatkoimme matkaa edelleen etelään ja pysähdyimme tien vierellä Lake Kanieren luona, josta näki valkohuippuiset vuoret.
Vähän pidemmällä Lake Kanieren luona oli 15 minuutin puskakävely yhteen suuntaan järven rannalle, Canoe Cove Rimu Forest Walk. Järven vesi oli viileää. Maisemat eivät olleet kummoiset; valkoisia vuoren huippuja ei näkynyt tähän suuntaan, eikä niemen kärjestä avautunut näkymää edes koko järvelle. Metsä oli mm. Rimu-puita.
Jatkoimme autolla järven ympäri paikoitellen soratietä. Seuraava pysähdyspaikka oli vesiputous aivan tien vieressä, Dorothy Falls. Auton luokse juoksi heti utelias kerjäävä Weka-lintu. Putous oli hieno ja sen luokse pääsi aivan alapuolelle, josta ylsi koskettamaan kiviltä lammikon kylmää vettä.
Seuraava stoppi oli tuttu jo edelliseltä reissultamme Uuteen-Seelantiin kuusi vuotta sitten; Hokitika Gorge. Paikkaan oli rakennettu uutta näköalatasannetta turvaportteineen, mutta keikkuva riippusilta oli edelleen tallella sekä näkymä turkoosin väriselle Hokitika Riverille, joka oli mielettömän upea. Sininen maitomainen väri tulee jäätikön valumavesistä sekä rantojen valkoisista kivistä irtoavasta hiekkapölystä. Näimme joessa uiskentelevan ison taimenen lähellä pintaa. Aurinko paistoi ja ilma oli lämmin, reilu 20 astetta.
Hokitika gorgen jälkeen autotie kulki maatalousalueiden läpi suorakulmaisesti peltojen viertä lehmien täplittäessä ruohoisia peltoja metsäisten kukkuloiden juurilla. Ja lampaitakin näkyi.
Hari Harin jälkeen pysähdyimme picnikille eväilemään tien vieressä koska nälkä yllätti ja sen jälkeen olimme Lake Mapourikan luona.
Pääsimme jäätikköalueelle. Franz Josephin jäätikön luokse kävelimme viime reissulla, joten nyt kävimme vain kylän kaupassa ja kuuntelimme jatkuvaa lähtevien ja tulevien helikoptereiden pörinää. Näimme lumihuippuja kylästä.
Jatkoimme parikymmentä kilometriä seuraavalle eli Fox Glacier-jäätikölle. Ensin kävimme varaamassa autolle paikan kylän Top 10-leirintäalueelta, jonka jälkeen ajoimme jäätikön parkkipaikalle. Melkein parkkipaikalta oli jo näkymä kauas jäätikön yläreunaan päin (ensimmäinen kuva alla). Sitten oli puolen tunnin kävely yhteen suuntaan ja pääsimme niin lähelle kuin on turvallista mennä, joka oli melko kaukana. Jäätikön alareuna näkyi mustavalkoisena likaisena kaistaleena, ja alta kulki sulamisvesien joki. Viimeiset kävelymetrit olivat hyvin jyrkkää ylämäkeä, jossa käskettiin olla pysähtymättä, mahdollisten vyöryvien kivien takia. Pelottava paikka, koska päättelimme varoituksen olevan sitä varten, että sillä minimoidaan se loukkaantuneiden määrä, jos oikeasti joku kivivyöry lähtisi tulemaan alas ja porukkaa seisoisi alla tiellä.
Matkalla oli kyltti, jossa näytettiin, kuinka hirveän paljon jäätikkö on sulanut vuodesta 2008; näköalatasanteen paikka oli silloin vielä jäätikön peitossa. Samoin tietä pitkin lähestyttäessä oli kyltti, että jäätikön alareuna oli hyvin kaukana vuonna 1938, eli järkyttävän paljon sulanut vajaassa sadassa vuodessa. Seuraavat sata vuotta eikä todennäköisesti enää pääse näkemään jalkaisin jäätikköä, vaikka koko jäätikkö valuu alaspäinkin noin puoli metriä vuodessa; sulamistahti on niin nopea. Oppaan kanssa pääsisi kävelemään itse jäätikölle. Nämä Uuden-Seelannin kaksi jäätikköä ovat lähes ainoat maailmassa, jotka tulevat alas sademetsään saakka. Tosin nyt katselimme, että ei tämä Fox Glacier enää ainakaan taida tulla puurajaan asti.
Toisaalta tekisi mieli mennä kuitenkin uudestaan katsomaan tällä reissulla sama toinen Franz Joseph-jäätikkö, että näkisi kuinka se on muuttunut viime kerrastamme kuusi vuotta sitten, mutta ehkä emme lähde huomenna ajamaan enää takaisinpäin.
Palasimme takaisin kylään ja piipahdimme ajamaan vielä peltojen välissä tien päätyyn asti, koska sieltä piti nähdä jäätikkö. Ja näkyihän se valkoisena.
Leirintäalueella aurinko laski ja värjäsi kauniisti Mt. Cook/Mt. Aoraki-vuoren, eli korkeimman vuoren näillä eteläisillä alpeilla.
- ajokilometrit: 314 km
- aika 8.35 - 20.00
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti